1700-luku oli valistuksen, järjen,
vallankumousten, teollistumisen ja suurten aatteiden alun vuosisata. 1600-lukua
tieteellisessä mielessä määrittäneiden luonnontieteiden ja suljettujen
tiedeseurojen sijasta 1700-luvun sivistyksen keskuksissa Pariisissa, Lontoossa
ja osaltaan Friedrich II Suuren Berliinissäkin nähtiin tuulahduksia avoimesta
filosofisesta keskustelukulttuurista.
Aatehistoriallisesti uusi filosofinen henki
eli kehtoaikansa 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun Britanniassa. Sen
kärkinimiä olivat empiirisen filosofian johtohahmot John Locke ja George
Berkeley (1685－1753), filosofi, poliittinen neuvonantaja ja briljantti kirjoittaja
David Hume (1711－1776) sekä moraalifilosofiassa ja taloustieteissä uraa uurtanut Adam
Smith (1723－1790). Britanniasta valistusaatteen painopiste liukui 1700-luvun
aikana Ranskaan ja vuosisadan loppua kohti alati enemmän Saksaan.
Totuutta itsenäisen järjen ja kritiikin
keinoin perinteiden, ennakkoluulojen ja yleisten mielipiteiden sijasta
lähestyneet filosofit kokoontuivat usein sivistyneiden naisten ylläpitämissä
salongeissa ja kahviloissa, vaihtoivat kirjeitse ja opintomatkoitse ajatuksia
muiden maiden oppineiden kanssa ja ottivat etäisyyttä etenkin kirkon edustamiin
uskonkäsityksiin. Mikä ei ollut järjellä käsitettävissä, sivuutettiin
mielenkiinnottomana tai hylättiin pelkkänä taikauskona tai harhaluulona.
Etenkin uskonnollisperäinen suvaitsemattomuus uskallettiin asettaa kritiikin
kohteeksi. Uuden suhtautumistavan taustalla piili Englannin laajat
kansalaisvapaudet tarjonnut Oikeuksien julistus (1689) sekä epäusko sokean
itsevaltaisia hallitsijoita, myös kirkollisia johtohahmoja, kohtaan.
Valistusajattelijat omaksuivat yhteiseksi arvopohjakseen tulevat
vallankumouksen ihanteet: vapauden, veljeyden ja tasa-arvon.
1700-luku oli myös kristinopin edelleen
pirstaloitumisen aikaa. Yhtäältä järkeisuskosta seurasi protestanttisen
kristinuskon ja tieteellisen maailmankuvan erilaisia yhteensovitusyrityksiä.
Toisaalta protestanttisuus muuntui Amerikassa useiksi kirkoiksi ja
suuntauksiksi. Lisäksi etenkin katolinen kirkko halusi pysyttäytyä vanhan
yhteiskuntajärjestyksen kannattajana ja vastustaa valistuksen tuulia. Vaikka
ateismi ja tietämättömyyttä Jumalan olemassaolosta lähtökohtanaan pitänyt
agnostisismi saivat kannatusta valistusajattelijoiden keskuudessa, esiintyi
uskontovastaisuus eritoten katolisten ja protestanttisten uskonoppien, ei
Jumalan vastustamisena. Valistusajatteloiden piirissä deistinen
maailmanselitys, jossa maailma luonnonlakeineen ja järjestyksineen katsottiin
Jumalan luomaksi mutta uskonnollinen perinne pyhine kirjoineen ja kirkon
auktoriteetteineen hylättiin, sai kannatusta. Tunnettuja deistejä olivat mm.
ranskalaisen valistuksen keulahahmo Voltaire (1694－1778) ja Yhdysvaltain
vallankumoukseen suuresti vaikuttanut Thomas Paine (1737－1809). Voltaire
tokaisikin, että jos Jumalaa ei olisi, olisi hänet pitänyt keksiä. Ateistiselle
kannalle asettui mm. Denis Diderot (1713－1784).
Diderot'n toimittaman 17-osainen
tietosanakirja ”kaikesta tiedetystä” on ilmeisimpiä järkeisuskon ja älyllisen
yhteistoiminnan taidonnäytteitä. Satiirikko-filosofi Voltairen lisäksi siihen
kirjoitti mm. kasvatusfilosofiastaan ja yhteiskuntasopimusteoriastaan
kunnioitettu Jean-Jacques Rousseau (1712－1778) ja vallan
kolmijako-opin kehittänyt paroni Montesquieu (1689－1755). Näillä
hengillä oli mittaamaton vaikutus oman maansa porvarilliseen vallankumoukseen
ja vanhan yhteiskuntajärjestyksen romahtamiseen, mutta myös uudella mantereella
tapahtuneeseen itsenäistymiskehitykseen.
Saksalaisen valistuksen ja filosofian
kiistämättömiä voimahahmoja olivat mm. königsbergiläinen Immanuel Kant (1724－1804) ja G.W.F.
Hegel (1777－1831). Velvollisuusetiikan, estetiikan, rationalismia ja empirismiä
yhdistelevän idealistisen tietoteorian kuin poliittisen filosofiankin suurmies
Kant tiivisti valistusaatteen ihmisten pyrkimykseksi vapautua
itseaiheuttamastaan alaikäisyydestä. Kantin myötä filosofia koki oman
”kopernikaanisen käänteensä”: luontoa ja todellisuutta koskevien käsitteiden ja
lakien sekä oikean ja hyvän lähtökohtana on luonnostaan järjellinen,
aistimellinen ja tahtova ihminen, ei sille ulkoinen voima tai johdatus.
Asioiden olemuksia yksilö voi yrittää ymmärtää ilmiöistä, ei suoraan olioista
saamansa tiedon ja käsityskykynsä rajoissa.
Vaikka enemmistö 1700-luvun filosofeista
lukeutuikin suvaitsevaisuuden, laajojen kansalaisoikeuksien ja avoimen
kansalaisyhteiskunnan kannattajiin, kuului myös alati uusin kokeiluin
kehittynyt demokratia heidän kritiikin kohteisiinsa. Liberalismin ja
valistusaatteen vastavoimaksi kehittyi myös vahvaa yksinhallintoa ja vanhaa
säätyjärjestystä vaalinut konservatismi, etenkin Ranskan vallankumouksen yhtenä
sivuvaikutuksena. Osa etenkin ranskalaisten konservatiivien tavoitteista
toteutui Napoleon Bonaparten noustua koko Euroopan mahtimieheksi seuraavan
vuosisadan alussa.
